Aloitetaan tunnustuksilla: tunnen syyllisyyttä ja vähän häpeääkin, että en ole vieläkään saanut väitöskirjatyössä konkreettista aikaiseksi.
Olisin halunnut tähän mennessä jo kirjoittaa useita, innostavia blogeja siitä, miten toimitilat vaikuttavat organisaation tavoitteiden saavuttamiseen ja liiketoiminnan onnistumiseen. Olisin halunnut jakaa kanssasi niitä silmiäavaavia löydöksiä, joita tein haastatellessani yritysjohtajia tiloihin liittyvistä ajatuksista. Haluaisin olla jo paljon pidemmällä, on niin paljon jaettavaa ja sanottavaa.
Mutta kun en ole. Väitöskirjan tekeminen on ollut yhtä tuskaa, jarrulla seisomista ja itsensä kanssa painimista.
Lähdetään siitä, että kuka käski valita tällaisen aiheen – fyysisten tilojen merkitys strategian toteutumiselle. Aiheen, josta ei ole juurikaan aiempaa tutkimusta. Ohjaajani totesi ensimmäisissä keskusteluissamme, että jos aihetta ei ole tutkittu, syynä voi olla ettei aihe ole tutkittavissa. Hän oli sinänsä oikeassa, tilojen kytkeytyminen strategian toteutumiseen on haastava aihe tutkia: strategian ja tilojen välillä ei ole välitöntä kytkentää, vaan strategia toteutuu tiloissa tapahtuvan toiminnan ja ihmisten kautta. Voidakseni tutkia tilojen ja strategian suhdetta minun on siis täytynyt ensin jäsentää, mitkä kaikki asiat vaikuttavat lopputulokseen, onko tilalla niihin suhdetta ja miten niiden tuloksellisuutta voisi tutkia. Kaikki tämä ennen kuin pääsisin edes tarttumaan itse asiaan.
Nykyiseen tutkimukseen tutustuminen on vain lisännyt tuskaa, sillä vuosikymmenten aikana tehtyjen tutkimusten ja laajojen tietokantojen syövereissä kadottaa helposti suuntansa. Maailmalla on tehty tuhansittain ansiokkaita tiloihin liittyviä tutkimuksia, joista jokaisessa on ollut jotain kiinnostavaa, ja etsimisen kiihkossa on vaarana, että alkaa livetä omasta suunnitelmastaan. Varsinkin kun aivan suoraan hyödynnettävää, samaa aihetta tutkinutta ei ole vielä löytynyt, vaan työn pohjaksi tarvittavan teorian joutuu kokoamaan palasista ja useiden tieteenalojen yhdistelmänä.
Työn näkökulmakaan ei ole helpoimmasta päästä: tutkimuksessa tiloja katsotaan koko organisaation kannalta, ei työntekijän näkökulmasta, mikä on jo suhteellisen paljon tutkittu asia. Organisaatiolle ei voi tehdä kyselytutkimusta tai haastatella sen tuntemuksia tilan soveltuvuudesta ja vaikutuksista. Tutkimusmenetelmien valinta onkin vaatinut paljon aikaa ja kriittistä tarkastelua, vaikka idea mahdollisesta tavasta on ollut mukana jo alusta asti.
Eikä tässä vielä lainkaan kaikki. Aiheen rajaus on osoittautunut myös haastavaksi, eikä aiemmin järkevältä tuntunut rajaus ehkä olekaan enää työn edetessä välttämättä pätevä. Viimeisin esimerkki tästä on alkuviikolta, jolloin olin vielä vankasti sitä mieltä, että tilojen tuottavuus on tärkeä teema ottaa mukaan käsittelyyn. Eilen hylkäsin sen, ja palasin perusasioiden – strategia, organisaatio ja tilat – äärelle. Joskus kyllä tuntuu, että märän saippuan puristaminen kädessä olisi helpommin hallittava haaste kuin tämä tutkimus.
Konsulttina olisin ihan heittämällä jo siinä pisteessä missä haluaisin olla. Pidemmälläkin. Konsultin tieto on usein kokemusperäistä ja intuitiivistakin, maalaisjärjellä ymmärrettävää. Konsultti voi lisätä argumentaatioonsa väitteitä, joiden tarkoituksena on herätellä ja ravistella ajattelua, vaikka ne eivät olisi tottakaan. Joskus tarkoitus pyhittää keinot.
Tutkijallakin on oma käsityksensä asioiden tilasta, mutta se ei riitä: väitteet on pystyttävä todentamaan. Mistä tullaankin sitten isoimpaan tuskan aiheuttajaan, tutkijan osaamiseen. Tiedän aikaisempien opiskeluideni pohjalta perusasiat, mutta väitöskirjatason tekeminen onkin vähän eri juttu. Vaikka lupasin paljastuksia, en kyllä kehtaa kertoa, miten pienten käytännön asioiden kanssa on tullut kompuroitua.
Sen sijaan paljastan, että olen oudolla tavalla nauttinut joka hetkestä, niistä tuskaisimmistakin. Jos tämä olisi helppoa, ehkä muut olisivat jo tehneet tutkimukseni?
Allekirjoitan täysin toteamuksen, että väitöskirjatekijän on rakastettava aihettaan. Vähemmällä työ olisi jäänyt jo monesti kesken. Rakkauteni tutkimusaihettani kohtaan on lähes orjuuttavaa, eikä siksi ole epäselvää, kumpi lopulta antaa periksi, minä vai aihe.
Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.