Sanoilla on valtava voima, mutta olen joutunut viime aikoina miettimään, onko voima aina myönteistä. Entä jos voimassaan sanat sokaisevatkin ja tekevät meistä laiskoja ajattelijoita? Entä jos sanat eivät tarkoitakaan sitä, mitä ensin ajattelemme?
Väitöskirjatyössä joutuu pohtimaan paljon ja perusteellisesti termien ja käsitteiden määrityksiä etenkin, kun tutkimusaihe, fyysiset tilat, on poikkitieteellinen ja aktiivisen yleisenkin keskustelun kohteena. Kukapa meistä ei olisi viime vuosina käynyt tai ainakin kuuullut keskusteluja vaikkapa monitilatoimistojen siunauksista ja kirouksista tai pohdintaa siitä, miten työntekijät saataisiin takaisin toimistoille. Helsingin Sanomissa on viime aikoina puolestaan keskusteltu paljon ’avokonttorikouluista’ ja niiden järkevyydestä.
Käytämme arjessa – ja tutkimuksessakin – sujuvasti sanoja työympäristö, työtila ja niiden synonyymejä juurikaan ajattelematta, mitä sanalla kulloinkin tarkoitetaan tai mitä se sisältää. Meidän ei ole enää ollut tarpeen ajatella, kun käsitteistö on ajatuksissamme ja keskustelussamme vakiintunut tarkoittamaan jotain. Emme enää kyseenalaista sanalle muovautunutta merkitystä, vaan peilaamme keskustelua jo muodostuneeseen käsitykseemme.
Sanojen voima sen haitallisessa, lukkiutuneessa muodossaan on tullut erityisen tutuksi, koska lähestyn tutkimuksessa työympäristöjä tulokulmasta, joka ei ihan vastaakaan käsitteelle yleiseksi muovautunutta sisältöä ja sanalle annettuja merkityksiä. Ristiriidan kuormaa ei mitenkään helpota se, että aiheeseen kytkeytyvät työympäristön lisäksi myös käsitteet strategia ja organisaatio, jotka nekin ovat samalla tavalla äärimmäisen laveasti ja joskus huolimattomastikin käytettyjä termejä.
Se, että ajattelee tutuista käsitteistä yleisestä keskustelusta poikkeavalla tavalla, on saanut ajoittain jopa epäilemään omaa ymmärrystään. Entä jos olenkin täysin väärässä? Entä jos käsitykseni siitä, mikä on työympäristön perimmäinen tarkoitus, onkin täysin metsässä? Toki tutkijan on hyväkin asettua alttiiksi näille kysymyksille, ja tutkimusprosessit antavat myös tilaa kyseenalaistaa itseään enemmän kuin konsutin roolissa olisi koskaan varaa.
Valtavirran ajattelusta poikkeavaa tekevän pitäisi kuitenkin ratkaista, miten auttaa muita näkemään asioita, joita he eivät tällä hetkellä näe? Miten rikkoa sanojen haitallinen ja ajattelua kaventava lumous? Sanojen voima on nimittäin todella sokaiseva: kun kerran olemme oppineet näkemään jonkun sanan tai käsitteen tietyllä tavalla, on äärimmäisen vaikea kyseenalaistaa merkitystä varsinkaan ulkopuolelta. Kun sanat työympäristö tai organisaatio on kerran määritellyt itselleen joksikin, ne tarkoittaa sitä jatkossakin riippumatta, onko sanalla muita sisältöjä tai merkityksiä. Lisäksi merkitykset saavat alitajunnassamme lisäsävyjä sen mukaan, miten koemme tulkitamme.
Törmäsin tähän ilmiöön hyvin selvästi, kun keskustelin Laurean opiskelijoiden kanssa organisaatiosta käsitteenä ja ilmiönä. Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua, että keskustelun taustalla oli asenteita, jotka eivät olleet eduksi keskustelullemme. Hetken penkomisen jälkeen selvisi, että organisaatio nähtiin ennen kaikkea ’tahona, joka ei välitä ihmisestä ja joka pyrkii vain saamaan hyötyä’ tai loivemmassa tulkinnassa ’jonain joka on tuolla muualla, mutta johon ei itse oikeastaan kuulu’. Ei siis ihme, jos tällaisten käsitysten vaurioita joudutaan paikkaamaan yrityksissä esimerkiksi yhteisöllisyyden ja yhteisvaikuttamisen keinoin. Organisaation käsite on ilmeisimmin leimautunut pitkälti negatiiviseksi, kun tosiasiassa sanan neutraali merkitys viittaa vain järjestäytyneeseen yhdessä työskentelyyn yhteisen tavoitteen hyväksi. Mikä tahansa joukkue on hyvä esimerkki organisaatiosta.
Miten siis auttaa muita hahmottamaan työympäristö nykyisen, varsin ihmiskeskeiseksi määritellyn sisällön lisäksi toisesta ja toisentasoisesta näkökulmasta, joka hypoteesini mukaan ratkaisisi niin organisaation suorituskykyyn ja strategian toteutumisen kuin työn mielekyyteenkin liittyviä haasteita, ja joka loisi organisaatiolle selkeät perusteet määritellä työympäristöön liittyvät kriteerit kestävästi ja kaikkien hyvinvointia edistävästi? Tämä on se iso kysymys, joihin minun on löydettävä ratkaisu, jotta tutkimuksesta syntyvä anti ei jää aikaa myöden vain omaksi ilokseni.
Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.