Keskustelu etätöiden ympärillä on kiihtynyt ja paikoin jopa kuumentunut. Samaan aikaan, kun organisaatiot yrittävät saada työntekijöitä takaisin toimistoille, etätyön puolesta esitetään yhä henkilökohtaisempia ja paljastavampia argumentteja.
Sain tuntumaa etätöiden herättämiin tunteisiin viime viikolla, kun sosiaalisessa mediassa puhkesi useita erillisiä keskusteluja etätöiden puolesta. Keskustelujen sävy hämmensi: se oli paikoin lähes aggressiivista, ja etätöitä asetuttiin puolustamaan jopa irtisanoutumisella uhkaillen. Ehkä uhkailijat eivät tosipaikan tullen lunastaisi väitettään, mutta jostain keskustelun sävy kuitenkin kertoo.
Etätöiden yleistyminen on tuonut työntekijöiden elämään joustoa, mukavuutta ja ehkä myös hallinnan tunnetta. Voimme rytmittää työtämme itselle sopivammin, hoitaa kotitöitä työskentelyn lomassa (ilman että se vie työajasta paljoakaan), ja jos kaipaa enemmän sosiaalisia suhteita, voi päättää mennä päiväksi toimistolle. Käytössämme on myös enemmän aikaa, kun työmatkat valmistautumisineen eivät syö leijonan osaa päivästä. Työpäivistä on tullut epämuodollisempia, eikä vähiten pukeutumisen suhteen, ja työn tekeminen sohvalla lemmikki kainalossa on varmasti myös henkisesti arvokasta. On siis selvää, että etätöitä tekevä työntekijä on saanut käytännön yleistymisen myötä paljon hyvää elämäänsä.
Etätyön mahdolliset haitat jäävät yksittäisen työntekijän kohdalla vähäisiksi, ainakin lyhyellä tähtäimellä. Suhde työkavereihin ehkä muuttuu, kun kommunikointia käydään pitkälti sähköisissä välineissä, mutta toiset näkevät tämänkin etuna. Esihenkilö ei ole enää samalla tavalla läsnä työntekijän arjessa, jolloin kytevät ongelmat saattavat kärjistyä tai lieventyä, riippuen henkilöistä. Työpaikalla liikkuva epävirallinen tieto (myös työasioista) jää helpommin saamatta, mutta sen puuttumista ei välttämättä heti huomaa. Työntekijän kokemat etätyön hyödyt tuntuvatkin ylittävän kirkkaasti sen haitat.
Keskusteluissa kuului tuttuja argumentteja etätöiden puolesta. Etätöissä pystyy keskittymään paremmin ja on tuotteliaampi kuin toimistolla. Etätöissä ei tarvitse koko ajan olla sosiaalinen. Etätyöt auttavat tasapainottamaan arkea. Työkavereista ei nähdä niin paljon lisäarvoa, että heidän takiaan viitsisi raahautua toimistolle. Ylipäätään, toimisto tunnuttiin keskusteluissa koettavan pakollisena pahana tai suorastaan vastenmielisenä, eikä sen puolesta löydetty juurikaan puoltavia argumentteja. Jonkin aikaa kuunneltuani alkoi tuntua, että etätöistä on tullut etu, josta ei enää aiota luopua ilman vastarintaa. Ajatus siitä, että etätyö saattaisi pitkällä tähtäimellä heikentää sekä omaa että yrityksen kehittymistä ja suoritusta, ei painanut keskustelussa mitään.
Ehkä on liian voimakkaasti koettu, mutta tuli jopa mieleen, ovatko kärryt siirtyneet hevosen eteen? Ennen nähtiin, että työntekijät ovat organisaatiota varten, mutta ovatko organisaatiot joutuneet nyt altavastaajiksi? Monet työnantajat yrittävät palauttaa auktoriteettiaan suhteessa siihen, miten ja missä työtä tehdään, mutta vastavoima on kasvanut jo melkoiseksi. Lyhyen tähtäimen henkilökohtaiset hyödyt ovat ajaneet kokonaisuuden ja pitkän tähtäimen etujen ohitse, tai niitä ei haluta tai osata nähdä. Ovatko työntekijät saaneet niskalenkin yrityksistä, koska pelätään vaikkapa osaajien pakoa? Onko etätöistä tullut saavutettu etu, johon ei voida enää puuttua?
Työympäristöjen kehittäminen nähdään yhtenä keinona houkutella työntekijät takaisin toimistoille. Työtiloista halutaan entistä houkuttelevampia, viihtyisämpiä ja kodinomaisempia. Niiden halutaan edistävän verkottumista, vuorovaikutusta ja innovointia. Mutta miksi ne eivät siltikään houkuttele etäilijöitä takaisin? Tämän kaltaisia houkuttelevia toimistoja meillä on ollut jo pitkään ennen etätyön yleistymistäkin, kauan ennen pandemiaa, eivätkä työntekijät silti ole palanneet niihin. Syitä voi olla useitakin. Emme ehkä ole ymmärtäneet tarpeeksi syvällisesti, miksi etäily on houkuttelevampi vaihtoehto. Olemme ehkä vetäneet liian suoria johtopäätöksiä etätyön eduista tyyliin ’työntekijät viihtyvät kotona -> teemme siis toimistoista kodinomaisempia ja tarjoamme aamiaisen.’ Voi jopa olla, että olemme jo ajautuneet työympäristökehittämisessä liian kauas työn alkuperäisestä tarkoituksesta ja siihen soveltuvista ympäristöistä, että mitkään pinnalliset muutokset tai keinot enää auttaisivat ratkaisemaan kehittynyttä tilannetta tai muuttamaan sen suuntaa. On ehkä tullut aika ajatella toimisto täysin ’uusiksi’.
Etätöitä koskevassa keskustelussa argumentti ’kotona pystyy keskittymään paremmin työntekoon’ toistuu muita useammin. Tämä on erittäin paljastava ja perustavanlaatuinen kommentti: toimistolla ei siis pysty keskittymään? Ratkaisuna siihen, että toimistolla voisi keskittyä paremmin, eivät mielestäni ole toimiston hiljaiset huoneet tai palaveritilat. Ne palvelevat kyllä yksittäisiä toimia tai tekemisiä, joita päivän aikana suoritamme, mutta eivät ne ole niitä työn lopputuloksia, joita työntekijän pitäisi työssään saavuttaa ja joita työympäristön pitäisi mahdollistaa. Niitä varten tarvitaan kokonaisvaltaisesti laadukasta työntekoa edistävää työympäristöä, Mahdollisuutta työskennellä ilman keskeytyksiä, siirtymisiä paikasta toiseen kesken tehtävien ja varsinkin ilman tarvetta suojautua fyysisesti ja psyykkisesti työympäristön aiheuttamilta haitoilta.
Ainoa todellinen ja pitkällä tähtäimellä kestävä keino saada etäilijät vähitellen palaamaan on, että työympäristöjä ryhdytään suunnittelemaan sen työn ehdoilla, jota siellä pitäisi voida tehdä. Toimiston pitäisi olla paras paikka tehdä tuloksellisesti sitä työtä, mihin on työntekijä palkattu, olkoon se sitten markkinointisuunnittelua, koodaamista, assistentin töitä tai vaikkapa esihenkilötyötä. Että toimistosta tulisi jälleen työnteon paikka. Viihtyisyys ja muut arvot ovat hyvä lisä, mutta ne eivät saa eivätkä voi korvata tuloksellisen työnteon vaatimia edellytyksiä. Ehkä edelläkävijäyritykset alkavatkin jatkossa panostaa työnteon tuloksellisuutta edistäviin toimistoihin houkutellakseen parhaita osaajia ja saadakseen heidät työskentelemään toimistoissa kotiensa sijaan? Nykyiset toimistot eivät näytä siinä onnistuvan.
Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.