Lisää tunnustuksia. Olen huijari.

Silmäilin pro graduani ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun kun se oli valmistunut vuonna 1991. Yli 30 vuotta työ on saanut olla rauhassa, ja olisi saanut olla edelleenkin, mutta se tuli vastaani varsin erikoisella tavalla. Hain netistä strategiaa käsitteleviä tutkimuksia väikkäriin, ja ilahduin, että olipas joku tehnyt kiinnostavasta aiheesta tutkimusta!

Tajusin vasta hetken ihasteltuani, että tekijähän olin minä itse.

Kuva Pixabay Pexels

Kuin salamaniskusta vanhat tunteet nousivat pintaan. Syvä epävarmuus. Häpeä. Ahdistus. Inhokin. Muistan miten mietin työn viimein valmistuttua, että se ei tainnut olla lainkaan mitä toimeksiantaja oli toivonut tai odottanut. Arvosana oli ihan kohtuullinen, muuta palautetta en muista. Heti työn esittelyn jälkeen halusin haudata sen syvälle arkistojen syövereihin, ja jatkaa eteenpäin toivoen, että muutkin unohtaisivat sen mahdollisimman pian.

Pienen kauhun vallassa avasin tiedoston, ja hämmästyin. Se oli oikein hyvä. Ottaen huomioon aiheen vaativuuden ja tuon ajan lähdeaineistot, työ oli itse asiassa erittäinkin hyvä.

Huijarisyndroomalle on tyypillistä, että ihmisen on vaikea arvioida saavutuksiaan ja työtään objektiivisesti, saati arvostaa niitä. Kaikki mitä tekee, tuntuu helposti riittämättömältä tai ainakin vain pinnallisesti kelvolliselta. Jos jokin onnistuu, se on suurella todennäköisyydellä tuuria tai sattuma. Tai muiden arvostelukyvyn puutetta tai kiltteyttä.

Ilmiö tunnistettiin 1970-luvun lopulla, ja sen huomattiin vaivaavan erityisesti naisia. Huijarisyndrooman aiheuttamat epäilyt kohdistuvat tyypillisesti saavutuksiin tai suorituksiin, mutta ihminen saattaa myös epäillä kykyjään. Huijari saattaa verrata itseään muihin tai punnita tekosiaan itse asettamiaan, liiankin korkeita ihanteita vasten.

Huijarit ovat erityisen hyviä kolmessa taidossa, jotka ylläpitävät haitallista ajattelua. He ovat hyviä suodattamaan ja vääristelmään totuutta sekä perustelemaan huonoutensa itselleen.

Kaikki itsensä suhteen epävarmat eivät ole huijareita. Jokin aika siten eräs twitteristi julisti, että huijarisyndrooma on vain tekosyy kerjätä huomiota tai myötätuntoa, tai jopa keino manipuloida toisia. Väitteessä piilee epäloogisuus: huijarihan pelkää paljastuvansa. Omien epäilyjen pitäminen salassa muilta on syndrooman ydintä.  Huijarius on ennen kaikkea sisäinen ilmiö, tunne siitä, ettei oikeasti ole niin hyvä kuin on saanut muut uskomaan.

Huijariuttaan voi kesyttää. Omani pysyy kurissa, kun muistutan itseäni yksinkertaisesta totuudesta: muilla on ihan riittävästi murehdittavaa omissakin asioissaan, jotta he ehtisivät miettiä minun tekemisiäni. Muutenkin ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa heti, kun huijari alkaa ilkkua olkapäällä. Se jää aika helposti kiinni metkuistaan.

Yhdessä asiassa twitteristi oli kuitenkin oikeassa: huijarisyndrooma on huijausta. Samalla kun se on henkilölle itselleen totisinta totta, se on täydellinen vale. Mikä paradoksi!

Lisää huijareista voit lukea esimerkiksi
Feenstra, S., Begeny, C.T., Ryan, M.K., Rink, F.A., Stoker, J.I. and Jordan, J. (2020), “Contextualizing the Impostor ‘Syndrome’”, Frontiers in Psychology, Frontiers Media S.A., Vol. 11, available at:https://doi.org/10.3389/fpsyg.2020.575024.
Hawley, K. (2019), “I—What Is Impostor Syndrome?”, Aristotelian Society Supplementary Volume, Oxford University Press (OUP), Vol. 93 No. 1, pp. 203–226.
Kearns H. THE IMPOSTER SYNDROME, THINKWELL.

Jos ‘Synergia osana yrityksen strategista johtamista’ vm 1991 kiinnostaa
http://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-2020111611435

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.

Tunnustuksia ja paljastuksia väitöskirjatyön keskeltä

Aloitetaan tunnustuksilla: tunnen syyllisyyttä ja vähän häpeääkin, että en ole vieläkään saanut väitöskirjatyössä konkreettista aikaiseksi.

Olisin halunnut tähän mennessä jo kirjoittaa useita, innostavia blogeja siitä, miten toimitilat vaikuttavat organisaation tavoitteiden saavuttamiseen ja liiketoiminnan onnistumiseen. Olisin halunnut jakaa kanssasi niitä silmiäavaavia löydöksiä, joita tein haastatellessani yritysjohtajia tiloihin liittyvistä ajatuksista. Haluaisin olla jo paljon pidemmällä, on niin paljon jaettavaa ja sanottavaa.

Kuva Pixaby Pexels

Mutta kun en ole. Väitöskirjan tekeminen on ollut yhtä tuskaa, jarrulla seisomista ja itsensä kanssa painimista.

Lähdetään siitä, että kuka käski valita tällaisen aiheen – fyysisten tilojen merkitys strategian toteutumiselle. Aiheen, josta ei ole juurikaan aiempaa tutkimusta. Ohjaajani totesi ensimmäisissä keskusteluissamme, että jos aihetta ei ole tutkittu, syynä voi olla ettei aihe ole tutkittavissa. Hän oli sinänsä oikeassa, tilojen kytkeytyminen strategian toteutumiseen on haastava aihe tutkia: strategian ja tilojen välillä ei ole välitöntä kytkentää, vaan strategia toteutuu tiloissa tapahtuvan toiminnan ja ihmisten kautta. Voidakseni tutkia tilojen ja strategian suhdetta minun on siis täytynyt ensin jäsentää, mitkä kaikki asiat vaikuttavat lopputulokseen, onko tilalla niihin suhdetta ja miten niiden tuloksellisuutta voisi tutkia. Kaikki tämä ennen kuin pääsisin edes tarttumaan itse asiaan.

Nykyiseen tutkimukseen tutustuminen on vain lisännyt tuskaa, sillä vuosikymmenten aikana tehtyjen tutkimusten ja laajojen tietokantojen syövereissä kadottaa helposti suuntansa. Maailmalla on tehty tuhansittain ansiokkaita tiloihin liittyviä tutkimuksia, joista jokaisessa on ollut jotain kiinnostavaa, ja etsimisen kiihkossa on vaarana, että alkaa livetä omasta suunnitelmastaan. Varsinkin kun aivan suoraan hyödynnettävää, samaa aihetta tutkinutta ei ole vielä löytynyt, vaan työn pohjaksi tarvittavan teorian joutuu kokoamaan palasista ja useiden tieteenalojen yhdistelmänä.

Työn näkökulmakaan ei ole helpoimmasta päästä: tutkimuksessa tiloja katsotaan koko organisaation kannalta, ei työntekijän näkökulmasta, mikä on jo suhteellisen paljon tutkittu asia. Organisaatiolle ei voi tehdä kyselytutkimusta tai haastatella sen tuntemuksia tilan soveltuvuudesta ja vaikutuksista. Tutkimusmenetelmien valinta onkin vaatinut paljon aikaa ja kriittistä tarkastelua, vaikka idea mahdollisesta tavasta on ollut mukana jo alusta asti.

Eikä tässä vielä lainkaan kaikki. Aiheen rajaus on osoittautunut myös haastavaksi, eikä aiemmin järkevältä tuntunut rajaus ehkä olekaan enää työn edetessä välttämättä pätevä. Viimeisin esimerkki tästä on alkuviikolta, jolloin olin vielä vankasti sitä mieltä, että tilojen tuottavuus on tärkeä teema ottaa mukaan käsittelyyn. Eilen hylkäsin sen, ja palasin perusasioiden – strategia, organisaatio ja tilat – äärelle. Joskus kyllä tuntuu, että märän saippuan puristaminen kädessä olisi helpommin hallittava haaste kuin tämä tutkimus.

Konsulttina olisin ihan heittämällä jo siinä pisteessä missä haluaisin olla. Pidemmälläkin. Konsultin tieto on usein kokemusperäistä ja intuitiivistakin, maalaisjärjellä ymmärrettävää. Konsultti voi lisätä argumentaatioonsa väitteitä, joiden tarkoituksena on herätellä ja ravistella ajattelua, vaikka ne eivät olisi tottakaan. Joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Tutkijallakin on oma käsityksensä asioiden tilasta, mutta se ei riitä: väitteet on pystyttävä todentamaan. Mistä tullaankin sitten isoimpaan tuskan aiheuttajaan, tutkijan osaamiseen. Tiedän aikaisempien opiskeluideni pohjalta perusasiat, mutta väitöskirjatason tekeminen onkin vähän eri juttu. Vaikka lupasin paljastuksia, en kyllä kehtaa kertoa, miten pienten käytännön asioiden kanssa on tullut kompuroitua.

Sen sijaan paljastan, että olen oudolla tavalla nauttinut joka hetkestä, niistä tuskaisimmistakin. Jos tämä olisi helppoa, ehkä muut olisivat jo tehneet tutkimukseni?

Allekirjoitan täysin toteamuksen, että väitöskirjatekijän on rakastettava aihettaan. Vähemmällä työ olisi jäänyt jo monesti kesken. Rakkauteni tutkimusaihettani kohtaan on lähes orjuuttavaa, eikä siksi ole epäselvää, kumpi lopulta antaa periksi, minä vai aihe.

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.

Mitä siitäkin tulisi jos joutuisit metsästämään työllesi rahoitusta useamman kerran vuodessa?

Vastaus lienee selvä: sanomistahan siitä tulisi, jos käyttäisit 1-2 kk tehokkaasta työajastasi perusansiosi metsästykseen. Tutkijoille (ja yrittäjille) tämä on arkipäivää.

Pixabay Pexels

Tohtorikoulutettavana oleminen on kiinnostavaa ja inspiroivaa. Tutkimusaiheeseen syventyminen ja sen jalostumisen seuraaminen ovat melkoinen seikkailu, joka päivä oppii uutta ja eilisen ajatukset ohjaavat huomisen oivalluksiin. Tutkimusmaailmakin on uusi tuntematon. Koko homman vaativuus koukuttaa.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että rahoituksen hakemiseen en ole vielä löytänyt samaa innostusta. Se on erittäin aikaavievää ja moukaroi ainakin kaltaiseni noviisin itsetuntoa ajoittain melkoisesti. Ennen kaikkea apurahahakemusten työstäminen aiheuttaa syyllisyyttä, kun aikaa menee valtavasti muuhun kuin tutkimukseen ja opintoihin.

Suomalaiset säätiöt tukevat tieteen tekemistä merkittävillä summilla vuosittain – josta he muuten ansaitsisivat selvästi nykyistä enemmän julkistakin kiitosta. Omaankin tutkimusaiheeseeni sopivia rahoittajia on kymmeniä, joten hakumahdollisuuksista ei ole pulaa.

Työtä ei kuitenkaan juurikaan pysty tehostamaan, vaan jokainen hakemus on oma uniikki työnsä. Hakuprosessit ovat kaikilla erilaiset: hakukaavakkeissa kysytään tutkimuksesta samoja asioita eri tavoilla, eri painotuksilla ja eri välineillä (sähköinen lomake, vapaamuotoinen hakemus, liite tai jopa paperilomake), pyydettävät liitteet poikkeavat toisistaan ja säätiöiden säännöt vaikuttavat hakemuksen sisältöön.

Rahoituksen saaminen on myös erittäin epävarmaa. Hakijoiden määrä on suuri – isommissa hauissa jopa 10 000 hakijaa. Hauissa, joihin olen tähän mennessä osallistunut, vain noin 5-10% hakijoista sai rahoituksen, eikä välttämättä edes hakemaansa summaa. Ansiot pitääkin rakentaa pienemmistä puroista, mikä tarkoittaa lisää hakemuksia ja mahdollisia katkoksia rahoituksessa.

Hakemusten työstämisessä on hyvätkin puolensa: jokainen hakemus pakottaa miettimään, mistä tutkimuksessa olinkaan kysymys ja mitä näkökulmia se palvelee. Hissipuhekin hioutuu siinä sivussa.

Tähän mennessä olen ollut onnekas: neljästätoista hakemuksesta neljään vastattiin myöntävästi. Työni on saanut rahoitusta tammikuusta 2021 lähtien ilman katkoksia ja viimeisin nyt myönnetty rahoitus päättyy maaliskuussa 2022.

Kiitos Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen maakuntarahasto (Anja ja Jalo Paanasen nimikkorahasto), Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Lahden Teollisuusseuran säätiö sekä Padasjoen Säästöpankkisäätiö.
💚

Nyt uusia hakemuksia vetämään. Edessä on 9 hakemuksen laatiminen, aikaa noin kolme viikkoa. Pitäkää peukkuja!

17.2.2022 Jälkikirjoitus Lokakuussa 2021 tehty apurahahakemus sai erinomaisen vastaanoton: Suomen Kulttuurirahasto on tänään myöntänyt väikkärille peräti vuoden apurahoituksen ns. valtakunnallisessa haussa! Tänään juhlitaan, ja huomenna sitten taas takaisin työn ääreen.

Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.