Silmäilin pro graduani ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun kun se oli valmistunut vuonna 1991. Yli 30 vuotta työ on saanut olla rauhassa, ja olisi saanut olla edelleenkin, mutta se tuli vastaani varsin erikoisella tavalla. Hain netistä strategiaa käsitteleviä tutkimuksia väikkäriin, ja ilahduin, että olipas joku tehnyt kiinnostavasta aiheesta tutkimusta!
Tajusin vasta hetken ihasteltuani, että tekijähän olin minä itse.
Kuin salamaniskusta vanhat tunteet nousivat pintaan. Syvä epävarmuus. Häpeä. Ahdistus. Inhokin. Muistan miten mietin työn viimein valmistuttua, että se ei tainnut olla lainkaan mitä toimeksiantaja oli toivonut tai odottanut. Arvosana oli ihan kohtuullinen, muuta palautetta en muista. Heti työn esittelyn jälkeen halusin haudata sen syvälle arkistojen syövereihin, ja jatkaa eteenpäin toivoen, että muutkin unohtaisivat sen mahdollisimman pian.
Pienen kauhun vallassa avasin tiedoston, ja hämmästyin. Se oli oikein hyvä. Ottaen huomioon aiheen vaativuuden ja tuon ajan lähdeaineistot, työ oli itse asiassa erittäinkin hyvä.
Huijarisyndroomalle on tyypillistä, että ihmisen on vaikea arvioida saavutuksiaan ja työtään objektiivisesti, saati arvostaa niitä. Kaikki mitä tekee, tuntuu helposti riittämättömältä tai ainakin vain pinnallisesti kelvolliselta. Jos jokin onnistuu, se on suurella todennäköisyydellä tuuria tai sattuma. Tai muiden arvostelukyvyn puutetta tai kiltteyttä.
Ilmiö tunnistettiin 1970-luvun lopulla, ja sen huomattiin vaivaavan erityisesti naisia. Huijarisyndrooman aiheuttamat epäilyt kohdistuvat tyypillisesti saavutuksiin tai suorituksiin, mutta ihminen saattaa myös epäillä kykyjään. Huijari saattaa verrata itseään muihin tai punnita tekosiaan itse asettamiaan, liiankin korkeita ihanteita vasten.
Huijarit ovat erityisen hyviä kolmessa taidossa, jotka ylläpitävät haitallista ajattelua. He ovat hyviä suodattamaan ja vääristelmään totuutta sekä perustelemaan huonoutensa itselleen.
Kaikki itsensä suhteen epävarmat eivät ole huijareita. Jokin aika siten eräs twitteristi julisti, että huijarisyndrooma on vain tekosyy kerjätä huomiota tai myötätuntoa, tai jopa keino manipuloida toisia. Väitteessä piilee epäloogisuus: huijarihan pelkää paljastuvansa. Omien epäilyjen pitäminen salassa muilta on syndrooman ydintä. Huijarius on ennen kaikkea sisäinen ilmiö, tunne siitä, ettei oikeasti ole niin hyvä kuin on saanut muut uskomaan.
Huijariuttaan voi kesyttää. Omani pysyy kurissa, kun muistutan itseäni yksinkertaisesta totuudesta: muilla on ihan riittävästi murehdittavaa omissakin asioissaan, jotta he ehtisivät miettiä minun tekemisiäni. Muutenkin ajatteluaan on hyvä kyseenalaistaa heti, kun huijari alkaa ilkkua olkapäällä. Se jää aika helposti kiinni metkuistaan.
Yhdessä asiassa twitteristi oli kuitenkin oikeassa: huijarisyndrooma on huijausta. Samalla kun se on henkilölle itselleen totisinta totta, se on täydellinen vale. Mikä paradoksi!
Lisää huijareista voit lukea esimerkiksi
Feenstra, S., Begeny, C.T., Ryan, M.K., Rink, F.A., Stoker, J.I. and Jordan, J. (2020), “Contextualizing the Impostor ‘Syndrome’”, Frontiers in Psychology, Frontiers Media S.A., Vol. 11, available at:https://doi.org/10.3389/fpsyg.2020.575024.
Hawley, K. (2019), “I—What Is Impostor Syndrome?”, Aristotelian Society Supplementary Volume, Oxford University Press (OUP), Vol. 93 No. 1, pp. 203–226.
Kearns H. THE IMPOSTER SYNDROME, THINKWELL.
Jos ’Synergia osana yrityksen strategista johtamista’ vm 1991 kiinnostaa
http://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-2020111611435
Kirjoittaja on organisaatioiden ja johtamisen kehittämisen konsultti, työympäristökehittäjä ja väitöskirjatutkija.